Huom: Matka tehtiin heinäkuussa.
Edellinen osa täällä: Linkki.
Riika
Levättyäni kiersin laiskasti hotellin lähistöltä vanhaa kaupunkia hiukan. Totesin muistikuvani 17 vuoden takaa erikoisesti muokkautuneen. Kadut, jotka mielestäni menivät yhteen, olivatkin korttelin päässä toisistaan ja kirkkojen ja aukioiden välillä oli outoja taloja, joita mielikuvissani ei ollut. Sellaista on ihmisen muisti.
Vanhan kaupungin laitamilla piti olla Malduguns-panimon juottola, mutta mesta oli niin kiinni, ettei se näyttänyt koskaan auki olleenkaan. Teipittömistä ikkunoista näkyi vain pölyn kuorruttamia kalusteita ja tyhjiä kaappeja. Ihan kuin se olisi hylätty kesken rakentamisen.
Korttelin päässä oli hyvin modernin craft-paikan oloinen Miezis un kompānija -baari, joka sen sijaan oli auki. Ihan tyhjä kylläkin. Hanoissa oli paljon latvialaisia oluita. Nappasin Larietis-panimon bitterin ihan siitä ilosta, että oli bitteriä. Se oli varsin toimiva. Palasin kuitenkin hotellille lepäämään ja kirjoittelemaan loppuillaksi.
---
Seuraavana päivänä oli varsinainen Riika-päivä. Kaikki olivat kehuneet Labietis-panimoa ja sen taproomia, joten sinne ensitöiksi. Panimo on parin kilometrin päässä vanhasta kaupungista, niinpä kävelin. Paikalliset ratikat, joissa oli maskipakko, jota kukaan ei tuntunut noudattavan, eivät kiinnostaneet.
Outojen museoiden ystävänä ajattelin kiertää "kansainvälisen hattumuseon" kautta. Kerrostaloasunnossa ollut museo ei sitten noudattanut mitään aukioloaikoja ja äkäinen mumetsi ajoi minut ovelta pois tykkänään. "Tule tunnin päästä uudestaan." Pitäkööt hattunsa. Läksin oluelle.
Matkan varrella oli Alus Celle. Kirjaimellisesti kellarissa oleva olutbaari/kauppa oli kaiken lisäksi verhottu julkisivuremontin taakse ja sitä sai paikantaa hyvän hetken. Tuopillisen matkakirous ei sentään aktivoitunut tällä kertaa ja mesta oli auki. Pieni, mukavan oloinen kauppa oli rehellisen yllättynyt asiakkaasta.
Valikoima oli turistina vähän pettymys. Se on (erikoistuneelle kaupalle) pienehkö määrällisesti, mutta varsin laaja kyllä skaalaltaan. Se vain ontuu juuri siinä mikä turistina kiinnostelee: paikallista oli aika vähän. Belgejä, jenkkejä, jne. kyllä löytyi, mutta mitäpä minä niillä. Hanoissa oli kolmessa viidestä marjasouria, huoh. Ostin maistiaisen Ārpus-kiertolaispanimon NEIPAsta, joka ei herättänyt isompia intohimoja. Lisäksi kotiinviemisiksi samaisen panimon kirjavan tölkin, DDH DIPAn. Se puolestaan osoittautui myöhemmin kotona varsin erinomaiseksi.
Kohti Labietiksen panimoa ja baaria. Labietis sijaitsee jonkinlaisella vanhalla teollisuusalueella, tai mitä lie neuvostoaikaisia kivitaloja. Varsin mukavasti kunnostettu, juuri sellaiseksi "aidon" vanhaksi ympäristöksi mitä 2000-luvun craft-estetiikka arvostaa.
Kohti Labietiksen panimoa ja baaria. Labietis sijaitsee jonkinlaisella vanhalla teollisuusalueella, tai mitä lie neuvostoaikaisia kivitaloja. Varsin mukavasti kunnostettu, juuri sellaiseksi "aidon" vanhaksi ympäristöksi mitä 2000-luvun craft-estetiikka arvostaa.
Hieman kärjistäen kyseessä on siis aika kliseinen craft-panimon tap room, noin miljööltään ainakin. Oluillahan näiden pitää erottua. Paikalla oli kourallinen verran väkeä, mutta tuntuivat olevan kaikki jotenkin panimolla töissä tai vähintään työntekijöiden kavereita. Kyselin maistiaissettiä tiskiltä, mutta sellaista ei kuulemma myyty. Yleensä juon "kokonaisia", mutta panimoon tutustuessa on kiva tsekata skaala maisteluannoksin. Niitä oli toki kahden desin koossa saatavilla, mitä nyt myyjän tulkinta kahdesta desistä oli melko antelias. Myyjä myös esitteli oluita antoisasti. Tämä on suosituin, tämä on uusin, tämä perustuu perinteiseen latvialaiseen leipään...
Kokeilin Mezsin, ihan toimiva metsäinen amber katajan vivahteella. Sitten Tris Indianisin, aika perustason sessio-IPA. Paras maistelemistani oli kuitenkin "leipään perustuva" Marudzis, hyvin mieto (3,1%) maustettu ruisolut. Myyjä kertoi, että olut maistuu ihan samalle kuin perinteinen latvialainen ruisleipä ja joutui hakemaan mausteen nimeä, kunnes päädyttiin jostain meiramiin. Jälkikäteen selvisi, että kielimuuri oli sekoittanut asiaa. Ensinnäkin se perinteinen leipä on ilmeisesti maustettu kuminalla eikä meiramilla. Toisekseen, kun nettisivuja vähän selasi, Marudzis-olut on maustettu ilmeisesti "villi-timjamilla" eli kangasajuruoholla ja panimolla on toinenkin vahvempi ruisolut Rūsiņš, joka on sillä kuminalla maustettu, eli oliko tämä Marudzis nyt sittenkään mikään leipään perustuva olut? Oli miten oli, hyvin se kangasajuruoho meiraminakin maistui kun oli sellainen ajatus päähän laitettu. Oivallista maustamista, ei liioitellut ja olut toimi erittäin hyvin.
Labietisin terassi alkoi vaivata. Oli lämmin päivä joten ulkona oli kiva istua varjossa, mutta jotenkin hyvin hämmentävästi rakennettu laiturimainen hässäkkä ei antanut aivoille rauhaa. Miten helvetissä tässä ollaan? Osa pöydistä näytti tuoleilta, osa tuoleista pöydiltä, osa kävelyalustoilta istuinalustoilta ja päinvastoin. Erikoinen aivopähkinä sinänsä, mutta oli tullut aika siirtyä muualle. Labietis oli ihan kiva paikka ja oluetkin varsin kunnossa. Siitä etukäteen saamani suitsutus silti vähän ihmetytti. En tietty ole ns. craftin perässä juoksija, niin ihan niin liekeissä en paikasta ollut kuin moni internetissä asiasta kertonut. Eikä siinä, kiinnostaa se craftikin toki, mutta enintään kävelyvauhtia.
Talokompleksin toisella puolella on perinteisempi pienpanimo Valmiermuizas, joten tietenkin sinne sitten. Selkeästi naapuriaan astetta pönöttävämmän linjan ottanut paikka oli ensisijaisesti kauppa ja toissijaisesti ravintola. Valmiermuizasin panimo on varsinaisesti muualla, Valmierassa lähempänä Viron rajaa. Eli Riian piste on vain edustusbaari. Sieltä sai naposteltavaa ja maistelulaudan panimon tuotteista, joten otin sellaisen. Panimon linja on ns. vanhanaikainen, eli tarjolla oli vaaleaa ja tummaa lageria ja vehnäolutta, sekä holiton (ja aika makea) seljankukka-shandy. Ei niissä sinällään mitään vikaa ollut, mutta sukat eivät kääntyneet edes kymmentä astetta.
Valmiermuizasin pullokauppa oli sen sijaan käynnin arvoinen. Paikan valikoima juuri latvialaisia oluita oli paljon parempi kuin esim. kehutussa Alus Cellessä. Nappasin yhden matkamuistoksi, sekä myös pullon "tislattua craft olutta". Laukku ei vetänyt enempää. Voin näin jälkiviisaasti kertoa, että kannattaa ehkä sittenkin ottaa se toinenkin laukkuun mahtuva olut ilman tislausta.
Panimoiden luota siirryin läheiseen kortteliin Walters un Grapa baariin. Pääasiassa missioni siellä oli ladata GPS-suunnistuksen väsyttämää puhelinta, mutta paikkaa oli kehuttu myös oluistaan. Kuvia ei paikasta ole juuri siksi, että puhelin oli tiskin takana töpselissä kiinni. Hanasta löytyikin edellispäivänä missaamani Maldugunsin Cilpa-IPA. C-humaloilla kylvetty IPA olikin hemmetin hyvä ja raikas. Tissutellessa ihmettelin baaria. Olin ainoa asiakas, mutta nuoren sällin säädön määrä oli jotain käsittämätöntä. Väsytti jo seuratakin. Paikassa soi jonkinlainen letkeä elektrobiitti ja haisi laventelisuitsuke, onneksi varsin miedosti*. Rento urbaanihipsterifiilis ja kiva meininki. Suosittelen.
Intouduin kirjoittamaan vihkoon ja maistelin kaikessa rauhassa vielä toisen Maldugunsin, joka oli myynnissä nimellä "Malduguns pilsner". Ilmeisesti kyseessä oli Švīka-niminen tuote oikeasti. Erittäin hyvässä kondiksessa oli sekin. Mielikuva Maldugunsista näin kahden maiston jälkeen erittäin vahva.
Siirryin lähistölle vielä ihmettelemään Zobens un Lemess nimistä paikkaa, jota oli suositeltu jossain somessa. Viikinkiteemainen metallibaari ei ollutkaan mikään varsinainen olutnörttilä vaikka oli hanoissa jotain muutakin kuin peruslageria. Kiva baari kyllä. Olin jälleen ainoa asiakas, mikä alkoi jo tähän aikaan päivästä tuntua vähän liioittelulta. Tylyä jälkeä tekee korona.
Kapakkia pyörittävä ukkeli kyseli mistä olen kotoisin ja luetteli vastauksen saatuaan kaikki muistamansa suomalaiset kirosanat. Otin sokkona oluen, joka osoittautui kuitenkin hyvin peruslageriksi. Jouduin seuraavaksi jonkinlaisen metalliuskottavuus-testin kohteeksi. Sisään astuessa kapakassa soi jokin letkeä rokki, mutta kun pääsin istumaan, ukko tuuttasi ämyreistä ilmeisesti äkäisintä death metalia mitä youtubesta äkkiä keksi ja selvästi seurasi reaktiota. Kun en tämän myötä välittömästi kaikonnut, vaan päinvastoin kysyin mikä soi**, ukkeli rentoutui ja vaihtoi sitten parin biisin jälkeen taas asteen kevyempään, tosin metallissa pysytellen. Vähän huvitti.
Tilasin vielä Maldugunsin IPAn, jonka nimi jäi hämärän peittoon. Baarimikko ilmoitti, että "maista ennen kuin maksat". Jaa, onkos tämä jotenkin outo sitten. No, maistoin. Höpön löpön. Aivan täydellisessä kuosissa oleva IPA. Kai se ensitilaukseni perusteella sitten oletti, että olen silkka lager lout, jolle ei IPA käy. Kaikenlaista verifiointia täällä harrastetaan.
Lähistöllä oli vielä, jälleen vanhassa teollisuuskiinteistössä, Ziemelu Enkurs -niminen panimobaari. Otin siellä kokeeksi yhden miedon portterin, Astoņkājis eli mustekala nimeltään. Oli erittäin toimiva portteri vahvuisekseen.
Paikka vaikutti ihan kivalta, mutta päivä oli maistellessa edennyt tarpeeksi, että seikkailin baarista takaisin vanhaan kaupunkiin. Kartalla oli vielä joitain kiinnostavia pisteitä, mutta vaihteeksi itseni sivistyneessä seitinohuessa puhkikävelleenä totesin kaupungin tältä erää oluen osalta nähdyksi. Lisää sitten joskus toiste, paljonhan siellä olisi craftin perässä kävelevällekin ihmeteltävää.
En silti kohteena tykännyt Riiasta silti niin paljon kuin Vilnasta. Ei ehkä olisi ensimmäisiä olutturismivalintojani, paitsi toki läheisyyden takia.
---
Tallinna
Seuraavana päivänä tuttuun Tallinnaan. "Jostain vanhasta kaupungista" varaamani hotelli olikin juuri sillä Viru-hotellin läheisellä Viru Tänav -kadulla, mistä "kaikki" menevät aina vanhaan kaupunkiin sisään. "Ilokseni" huomasin koronan palauttaneen paikalle örinäturvat jo matkatoimiston bussissa ennen Helsinkiä ottaneet ja pääasiassa keskipakoisvoiman avulla liikkuvat suomalaisturistit. Ne 90-luvulta tutut, joita on viimeisen vuosikymmenen aikana ollut jo selvästi vähemmän. Mihin ne muuten oikein hävisivätkään ennen tätä? Thaimaahan?
No oli miten oli, Tallinnassa minulla oli tasan yksi kohde. Halusin käydä Põhjalan uudella panimolla ja Tap Roomilla, joka on sinne avattu puolisen toista vuotta sitten. En sen jälkeen ollut Tallinnassa käynyt ja paikkaa oli kehuttu. Panimo on Kalamajan alueella, pari kilometriä satamasta tai vanhasta kaupungista. Asetuttuani hotelliin käpiköin paikalle.
Panimorakennus on osa vanhaa sukellusvenetehdasta ja aluetta on selkeästi rempattu juuri tällaiseen uusiokäyttöön. Muuten alue muistutti neukkuteollisine taloineen itse asiassa vähän sitä Riian aluetta, jossa Labietis ja Valmiermuizan pullokauppa olivat. Craft-kliseet voimissaan siis täälläkin.
Ja tämähän on tietysti kaikille jo vanha uutinen, mutta Pöhjala Tap Room on todella mainio paikka! Alakerrassa on panimon pullo- ja krääsäkauppa ja yläkerrassa sekä runsas hanavalikoima panimon oluita, että bbq-ruokaa tarjoileva keittiö. Paikalla oli jopa väkeä niin, että tuntui elävältä. Suomea tuntui moni puhuvan. Itse otin maistelulaudan viidestä mielenkiintoisimmasta ja tilasin ruokaa.
Põhjala on yksi baltian ja pohjoismaiden parhaita panimoita, joten olut on pääsääntöisesti hyvällä tasolla. Niin nytkin, mitä nyt pari pettymystäkin osui joukkoon. Moonraker DDH ipasta otin maistelulautaan kaksi versiota, jotka olivat molemmat hyviä. Mosaic/Galaxy pirteämpi ja parempi, mutta Citra/Bru-1 taas toimi brisketin kanssa todella kivasti. Pilky-pilsner oli sitten pettymys, kovin tunkkainen pils. Rye River ruisolut oli mukavan rukiinen, hyvä juomaolut, jota ottaisi mielellään isoja tuoppeja. Panimon klassikon Must Kuldin "Costa Rica" -kahviversio ei oikein loistanut. Aivan ylikahvinen. Nippa nappa pysyi paketti kasassa, ettei ihan pahanmakuiseksi yltynyt. Parempi olut ilman mitään kahvilisiä.
Jos jokin piristi entisestään, niin se, että keittiön bbq oli myös todella hyvää. On tämä ihan must(kuld)-kohde Tallinnassa olutmatkailevalle. Join vielä ruuan jälkeen yhden oluen, mutta sitten alkoi olutmatkailu tältä erää piisaamaan, mitä nyt pistäydyin vanhassa kaupungissa illasta vielä lempipaikassani Drink Baarissa yhdellä brittialella.
Aamulla vielä sängyssä makoillessa avoimesta ikkunasta kuului maanmiehen etanolin polttama kutsuhuuto. "Pakko vetää tiukkaa viinaa saatana!" Tulis korona ja tappas.
---
*Tässä baarissa oli osattu käyttää tuoksua oikein, mutta rehellisesti sanoen suitsukkeet pitäisi myydä jonkinlaisen käyttökoulutuksen kanssa. Yleensä jos niitä jossain on, niin niitä laitetaan sitten niin helvetisti, että se "rauhoittava vaikutus" pääasiassa raivostuttaa. Paikasta tulee pahimmillaan niin tunkkainen, että alkaa koskea päähän. Lisäksi kaikki voimakkaat lisähajut vain ärsyttää, kun niitä ei voi mitenkään paetakaan. Voimakkaasti suitsukkeelta haisevan baarin tai kahvilan etu kuselta haisevaan räkälään on lähinnä siinä, että suitsuketta sietää noin viisi minuuttia pidempään. Baari saa haista kalusteiltaan eli vienosti puulta ja nahalta ja ehkä vähän läikkyneeltä oluelta tai tarjotulta ruualta. Jos se haisee joltain hajusteelta, epäilen heti, että sillä yritetään peitellä jotain.
**Nilen Cast Down the Heretic, kun kuitenkin jotain pitkätukkaa kiinnostaa.
Kommentit
Lähetä kommentti
Jos odotat jonkinlaista vastausta, älä ole vässykkä vaan käytä nimeäsi.