Pohjois-Englanti 2025, osa 2: Hartlepool

Hartlepool ei vaikuta varsinaisesti miltään tavallisimmalta matkakohteelta: Kuoleva teollisuuskaupunki pohjoisessa. Se oli valikoitunut ohjelmanumeroksi viime talvena lukemani Pellicle Magazinen "I want to see the mountains again" jutun pohjalta. Tee-joen alueella, Teessidessa, johon Hartlepoolkin kuuluu, on nimittäin erikoinen paikallinen tapa tarjoilla cask-olutta: Banked pint, joka voisi kääntää vaikka "jemmatuopiksi". Tuopit täytetään puolitäyteen ja laitetaan jääkaapiin "pankkiin" odottelemaan asiakkaita. Sitten kun asiakas tilaa oluen, lasi täytetään pumpusta niin, että siinä on aivan valtava tötterö vaahtoa. Eräänlainen äärimmäinen muoto Etelä- ja Pohjois-Englannin sparkler- ja vaahtodebatista. 

Muitakin pitäjiä alueella olisi tietysti ollut, Middlesborough nyt etunenässä, mutta lapsuuteni sankari Lätsä on kotoisin juuri Hartlepoolista. Sinne siis. Ne, jotka eivät tiedä kuka Lätsä on, selitettäköön. Aikoinaan Apu-lehdessä oli vitsiaukeama nimeltä Nitrodisko, jonka alakulmassa oli Reg Smythen Lätsä-sarjakuva ja se oli lapsena minusta paras osa koko lehteä. Lätsä on perienglantilainen pohjoisen ukko. Sellainen Uuno Turhapuro-Aku Ankka -linjan työtä välttelevä rohjo antisankari, joka lähinnä makoilee sohvalla, juo kaljaa, pelaa snookeria, välttelee laskuja, hölmöilee humalassa, vikittelee vieraita naisia ja riitelee vaimonsa kanssa*. Just sellaista sopivaa esikuvaa ala-asteikäiselle. En voi väittää, etteikö tummaa olutta sisältävä tuoppi kädessä hymyillen pubissa kekkuloiva Lätsä olisi jättänyt mahdollisesti jotain uinumaan lapsen takaraivoon siitä, että Englannissa pubit on ihan kivoja paikkoja. Lätsää oli myös kiva yrittää itse piirtää

Alkuperäiseltä nimeltään Lätsä on Andy Capp ja on Englannissa ollut hyvinkin suosittu sarjis. Reg Smythe sijoitti sarjakuvan kotikaupunkiinsa Hartlepooliin ja siellä on oikein Lätsän patsas, juuri siellä banked pintien lähistöllä. Sehän piti nähdä!

Hartlepool on Pohjanmeren rannalla, vähän Newcastlesta etelään. Juna kulki sinne Yorkista näppärästi. Heti asemalla tuli fiilis, että olikohan tässä mitään järkeä. Sen verran hiljaiselta vaikutti. Ulkopuolella pisti silmään sisäänkäynnin vieressä ovi, jossa oli sekavasti erinäisiä tarroja ja lappuja ja kotona printatun näköinen lappu "real ale pub". Pubi ei aamulla ollut auki, mutta näkyi olevan nimeltään Rat Race Ale House. Kovin kutsuvalta se ei näyttänyt, mutta nimi soitti jotain kelloa. Laitoin sen mieleen.

Leland Gaunt oli näemmä myös lomalla

Hartlepoolin läpi menee iso vilkas tie, joka olikin ainoa paikka missä oli mitään vilkasta sen vuorokauden aikana, minkä kaupungissa vietin. Tie vie ihmiset pystyyn kuolleen keskustan läpi business parkeihin töihin ja lähiöihin asumaan. Ainoastaan tien vierellä olevassa valtavassa Asdan hypermarketissa tuntui olevan elämää. Masentavan amerikkalaista. 

Itse kaupungin puoli on aivan kuollut ja sanalla sanoen törkyinen. Joka paikassa roskia, talot täynnä tyhjiä liiketilojen raatoja, joissain niistä hädin tuskin seinät pystyssä. Ihmisiä ei juurikaan. Keskustan ainoa järkevä hotelli on suuri viktoriaaninen "grand hotel", kertomassa menneestä loistosta. Hektisestä turisti-Yorkista tultua tuntui kuin olisin saapunut Trainspottingiin. Helteestä alle 15 asteen sateeksi kertalaakista muuttunut keli vahvisti fiilistä.

Jätin kamat hotellille. Oli ajatus käydä tarkastamassa paikkakunnan toiseksi olennaisin nähtävyys: Kuninkaallisen Laivaston museo purjelaivoineen. Olen eteläisemmän Portsmouthin pisteen aikoinani käynyt. Pohjanmeren tuulessa ja tihkussa saavuin paikalle ja museo oli tietysti kiinni juuri sinä päivänä. Kirous on vahva. Katselin kelloa, kyllähän tässä tietysti pubitkin aukeaa parin tunnin sisään. Sama lähteä Headlandille.

Headland on tavallaan "vanha kaupunki", erillinen niemenkärki, jossa alkuperäinen kylä on ollut. Vesitse heti satama-alueen toisella puolella, mutta maan kautta useamman kilometrin päässä. Nykyään asuinaluetta, perinteistä 1900-luvun alun englantilaista yhteenrakennettua kaupunkitaloa kirjavissa väreissä. Juuri sellaisia missä Lätsä asuu. Perille pääsi museon (tai oikeastaan sen Asdan) edestä bussilla helpommin kuin osasin toivoa. 

Kiersin niemen, näin ehkä neljä ihmistä. Niemellä oli vähän siistimpää kuin kaupungissa ja muutenkin vähän mukavampi alue. Pysyvästi suljettuja liiketiloja sielläkin oli kuitenkin enemmän kuin tarpeeksi. Niemen tykkipatteria pommitettiin ensimmäisessä maailmansodassa, mutta sekin museo on kiinni. Noh, Pohjanmeri sentään oli iso ja kylmän näköinen. Enpä ollut sitäkään ennen katsellut.

Lopulta niemen kärjestä löytyi tuttu isonenäinen veijari nojailemassa tuoppiinsa, kaupungin tärkein nähtävyys. Morjestin Lätsän ja poseerasin pakolliset selfiet. Huvitti kun jouduin kaivamaan oman lätsäni varta vasten esiin poseerausta varten. Pohjanmeren tuuli oli nimittäin tehnyt selväksi, että lippahatun paikka on täällä taskussa eikä päässä. Miten moisesta on tullut suorastaan työläissymboli tämmöisellä alueella, on käsittämätöntä.

Anteeksi, vaahdossani on olutta

Sitten sinne pubiin. Artikkelin perusteella juuri täällä Headlandilla saisi varmasti banked pintia. Lupaavimmat pubit siihen olisivat kuulemma Fishermans Arms ja The Globe. Olin liian ajoissa liikkeellä ensimmäistä varten, se avautui vasta iltapäivällä. Matkan varrella The Globeen oli myös The Ship, jossa mietin jo pistäytyväni, kun mieli muuttui. Eteistilassa sanottin isolla tekstillä, että vain käteinen käy ja lisäksi naamaan iski todella voimakas homeen haju. Täyskäännös ja The Globeen.

The Globe on Headlandin toisen päätien varressa oleva erillinen talo, varsin viehättävä pubi. Marssin sisään ja tilasin pintin ja tarkensin vielä, että banked pint. Se tuntui hitusen ärsyttävän baariemäntää. Ilmeisesti tähän aikaan päivästä ei tavallisesti ole vielä sellaisia tarjolla, mutta sanoi tekevänsä. Yritin maksaa kortilla ja sain tietää, että viiden punnan minimiveloitus. Ja pint maksoi alle kolme. Voi ei! Joudun ottamaan kaksi. Emäntä valutti toisen odottamaan ja sain ensimmäisen hetken päästä. 

Tässä välissä tehtäköön selväksi, että erityisen perinteinen olut tähän tötterötoimintaan on paikallisen Cameron'sin Strongarm -bitter, jota tietysti tilasin. Cameron'sin panimo on aika lähellä Hartlepoolin asemaa, mutta on lopettanut kaikenlaiset panimokierrokset sun muut jonkun aikaa sitten, joten en missään vaiheessa edes toivonut käyväni siellä. Se on nykyisin itsenäinen panimo, mutta silti suuri 150 miljoonan litran vuosituotannon laitos, joka pääasiassa kai tekee lisenssillä Heinekenin ja Carslbergin suuria merkkejä. Niinpä hirveän mielenkiintoinen se ei välttämättä olisi kuitenkaan. Panimon pubikin on auki vain perjantaisin.

Olut tuli pöytään. Olihan siinä tötteröä! Vaahto nousi tuopin laidan yli reilusti, vaikka isompiakin olin kuvissa nähnyt. Olut oli hyvää ja tynnyri hyvässä kunnossa. Strongarm on punertava, kivalla karamellivivahteella ja selkeällä maltaisuudella ajava perinteinen bitter. Juuri sellainen mistä pidän. Yritin makustella oliko sillä tötteröllä nyt jotain erityistä merkitystä makuun. Oli olut pehmeämpi toki kuin se olisi muuten tarjoiltuna, mutta tekikö se siitä paremman? Tuskin. Ei se nyt huonommaksikaan mennyt, erilaiseksi vain. 

Fiilis oli vähän sama kuin silloin pääsi maistamaan vierekkäin sparkler-"sadettimen"-läpi vedettyä cask-olutta ja ilman sparkleria tarjoiltua. Ero on olemassa, mutta niin pieni ja tottumiskysymys, että vähän ihmetytti koko debatti. Jos on tottunut tiettyyn tapaan kymmenien vuosien ajan niin se toki voi tuntua merkitykselliseltä, mutta ilman sellaista tottumusta koko juttu on enemmänkin kuriositeetti. Että jaa, tällä laillakin voi oluen tarjota ja näin se makuun vaikuttaa. Tässähän on tiettyä samaa kuin ns. seitsemän minuutin pils-kaadossa, mutta mielestäni pilsissä pehmeyden vaikutus on merkittävämpi. Cask-bitter on lähtökohtaisesti aika matalahiilihappoista ja pehmeää, joten lopulta vaikutus on aika pieni.

Tulipahan kokeiltua. Hain toisen, vielä korkeammalla hupulla ja mietin, että olikohan tässä olutharrastuksessa nyt saavutettu joku älyttömyyden huippu. Ajoin vieraassa maassa junalla sata kilometriä yhdeksi yöksi, jotta pääsen maistamaan hitusen pehmeämpää olutta jossain kuolevan teollisuuskaupungin lähiössä. Tuntui jo omalla vuosien harrastuksen vääristämällä mittapuullakin aika hölmöltä.

Vähänpä tiesin, ettei Hartlepool ollut vielä edes tarjoillut parastaan.

Omaperäisin pubi, jossa olen koskaan käynyt

Takaisin hotellihuoneeseen päästyäni ihmettelin, että vaahdot on juotu ja vasta iltapäivä. Mitähän täällä nyt tekisi? Kaupungin keskusta hotellin lähistöllä vaikutti niin pahoinvoivan rappioituvalta, ettei hirveästi innostanut lisää kierrellä. Karttaan olin merkinnyt pari pubia ja hetkinen... Siellähän oli se aseman Rat Race Ale Housekin merkitty. Siksi se kuulosti tutulta. Joku syy siihen oli ollut kuukausia aiemmin kun karttaa koostin. Tämän vuoksi mätän aina kartan täyteen mielenkiintoisia asioita ilman jatkoselityksiä, niin ne sitten voivat yllättää reissussa kun niitä sieltä summamutikassa valikoi. Suunniteltua suunnittelemattomuutta.

Aikani levättyä kiersin kohti asemaa Cameronsin panimon kautta huvikseni. Siinähän se päätien vieressä tönötti. Panimolta näytti. Panimon pubi oli kiinni, kuten sanottua, mutta naapuritalossa oli sentään The Blacksmiths Arms niminen korvike. Melko tunkkainen, mutta muuten ihan mukavan oloinen peruspubi. Pubin Strongarm ei vaikuttanut mitenkään erityisen tuoreelta tai hyvin pidetyltä vaikka se valmistettiin 20 metrin päässä.

Rannan puolella isoa tietä löytyi pienen pihojen läpi hortoilun jälkeen kirkon ympäristöstä pieni "kyläkeskus", jossa oli jokunen pubi ja satamaan päin vievällä Church Streetillä pari ravintolaakin. Muuten ihan kivalta näyttävässä Jacksons Armsissa oli karaokeilta, vaihdoin tien puolta äkkiä. Seuraava The Clarendon oli kiinni ja kirkkoa vastapäätä oleva suuri ja kiiltävän moderni The Ward oli Wetherspoons-ketjua, joten sekin jäi väliin. Mites se ihmeen Rat Race?

Pubissa oli ainakin valot päällä. Ovessa olleet real ale pub -laput olivat hävinneet, mutta nyt siihen oli ilmestynyt teksti "No Lager", Foster'sin väreissä. Ulkoa pubi näytti siltä, että siinä oli yksi ovi ja kaksi kapeaa ikkunaa. Ikkunassa ja ovessa oli tarroja ja lappuja. Mukaanlukien "olemme vuoden Good Beer Guidessa" -tarroja pitkältä ajalta. Mikä ihmeen mesta tämä on?

Astuin sisään. Pieni huone, jossa oli seinille aseteltuna neljä sohvamaista settiä ja niiden edessä pienet pöydät ja muutama tuoli lisää. Kalusteet näyttivät kierrätyskeskuksesta haetuilta. Huoneessa istuskeli viisi gubbea jorisemassa. Nyökyttelin tervehdyksiä ja yritin suunnistaa oluen pariin. Tiskiä ei ollut. Takana näkyi kuitenkin ovi johonkin, menin sinne. Takahuone eli toimisto. Vieressä oleva ovi vei asemalaiturille. Mitä helvettiä? Tässäkö tämä on? Yksi huone, ei tiskiä, ei edes hanoja missään. Tai henkilökuntaa. Ukkelit huoneessa kaatelivat kaariryyppyä pinteista, niin kai olutta jostain sai, mutta mistä? Onko tämä joku outo klubi, pitääkö olla jäsen?

Näytin tarpeeksi hämmentyneeltä turistilta, jotta yksi ukoista huikkasi, että talossa on pöytiintarjoilu. Aha, kiitos. Istuin vapaalle sohvalle odottelemaan. Setä naureskeli ja tuumasi, että "täällä vuori tulee Muhammedin luo". Pubin seinät oli peitetty kattoa myöten hanalätkillä, erinäisellä olutsälällä ja printatuilla artikkeleilla. Artikkelit kertoivat pubista itsestään ja yhdestä bongasin sanan "micropub", joka avasi muistihanat. 

Olin laittanut mestan karttaan (luultavasti sieltä Good Beer Guidesta), koska tämä on varhainen esimerkki modernista itsenäisestä mikropubista, vuodesta 2009! Mikropubit ovat olleet jonkinlainen pieni ilmiö 2010-luvulla. Pikkuruisia pubeja on ollut varmaan keskiajalta saakka, mutta moderni mikropub on miltei aatteellinen ilmiö, jossa ns. keskitytään olennaiseen. Micropub Association (tottakai sellainen on) kuvaa niiden olevan itsenäisiä, pieniä, joissa kuunnellaan asiakasta, tarjoillaan hyvää cask-olutta, ei täytetä tilaa "sähköisellä viihteellä" vaan "promotoidaan juttelua" ja tarjoillaan ruokana enintään snäksejä. Eli vähän sellainen anti-Wetherspoons suorastaan.

Kohta takahuoneesta (Mitä helvettiä? Sehän oli tyhjä äsken!) tuli ukkeli vihreän varoliivin värisessä pubin nimellä varustetussa paidassa, jonka päättelin landlordiksi. Äijä murahti puoliäkäisesti, että mitähän sitä laitettaisiin. Hämmennyin vähän kun hanoja ei ollut. Vuorta kaivannut Muhammed osoitti yläpuolelleen. En ollut tajunnut, että kaiken seinäkrääsän seassa oli myös juomalista. Neljä olutta, lisäksi myös siideriä, caskissa kaikki. Tilasin hätäpäissäni ensimmäisen listalta. Ukkeli hävisi takahuoneeseen. Ilmeisesti siellä oli jokin kellariluukku tai takaovi, josta pääsi oluiden luo. Tajusin, ettei minulla ollut käteistä mukana. Kysyin avittaneelta sedältä, käykö kapakassa kortti. "Totta kai! Emme ole luddiitteja täällä", mies nauroi. Panin merkille, että tyyppi, asiakas, viittasi pubiin monikon ensimmäisessä. Tämä on heidän mestansa, vaikka sitä joku äijä nimellisesti pyörittääkin.

Parin minuutin päässä sain käteeni loistavassa kunnossa olevan golden alen, jonka nimen unohdin laittaa muistiin. Kyyppari hävisi taas takahuoneeseen. Yksi ukko tarinoi pelastusveneestä. Jokin ammattiasia, sillä rinnassa on meripelastustoimen logo. Toinen äijä kysyy jatkokysymyksiä, muut ovat hiljaa. Välillä joku käy tarpeillaan aseman vessassa, seinällä roikkuu sitä varten avain. Juttu jatkuu kunnes meripelastaja häviää kaverinsa kanssa junaan. Kyselijä jää. On hiljaista. Melkein hermostunut tunnelma. Jostain pitäisi keksiä jutun juurta.

"You alright mate?", The Kyselijä kysyy minulta varttiminuutin jälkeen. Tietysti olen jutun juuri, outolintu. No jutellaan. Kerroin olevani Suomesta. Sekös ihmetytti. Mitä ihmettä sinä Hartlepoolissa teet? Olutnörttinä oluen perässä, kerroin. Tämä ymmärrettiin. Kyselijä oli käynyt Suomessakin, Lahdessa. Oppinut pikkulauantain käsitteen, jota arvosti suuresti.

Sanoin, etten ole ikinä nähnyt tällaista pubia. Ukot myöntelivät, joo, on uniikki paikka. Omistaja-kyyppari tuli takaisin "saliin". Kyselijä ilmoitti välittömästi, että "This man's from Finland! He's here for beer!" Tuli mieleen juliste, joka kaverillani oli joskus, jossa ufo-humanoidi ilmoitti "I'm only here for the beer". Kieltämättä vähän alien-fiilis oli.

Omistaja Peter kertoi pubistaan ylpeänä. Sanoi hakeneensa, jotain sellaista mitä pubit ennen olivat ja mitä belgialaiset kahvilat ovat. Sitä, että ollaan yhdessä ja jutellaan ja on hyvää olutta. "Tämä on hyvin vieraanvarainen paikka!" yksi kantiksista komppaa. "Näkisittepä arviot Googlessa", omistaja vastaa. "Saan huonoja arvioita, koska sanon ihmisille ei, eivätkä ne nykyään siedä sellaista. En sulata idiootteja. Idiooteille on jo Wetherspoons tuossa lähellä." 

Myöhemmin tarkistin arviot Googlesta. Ne ovat pääosin hyvin positiivisia, keskiarvo yli neljä viidestä, mutta muutamista negatiivisista näkee, että omistajan töykeä asiakaspalvelu lienee käynyt hermoille. Muutama on suivaantunut lagerin puutteesta ja useampi koronarokotteen vaatimisesta. Totta, idioottejahan ne. Jos muuten ihmettelette miksei ole yhtään kuvaa sisältä, niin juuri siksi, etten ruvennut haastamaan oikukkaan ja uusille asiakkaille äreän oloista landlordia.

Uusi asiakas, vanha kantis hänkin, tuli sisälle ja aihe siirtyy hetkeksi omistajan varoliivin väriseen paitaan sekä saman värisiin juoksukenkiin siihen asti, että omistaja häviää taas takahuoneeseen. "This man's from Finland!" keskustelun primus motor ilmoittaa kyypparin mentyä ja pakenee itse vessaan. Hiljaisuus laskeutuu taas, se tietysti vaivaa englantilaisia. Yksi ukoista keksii lopulta, että mehän syödään Suomessa sitä fermentoitua haita... ei kun se on Islanti, hän tajuaa itsekin. Myöntelen, että niin, ei meillä sellaista. Saan pintini samalla loppuun, kiitän seurasta ja poistun. Sinällään olisi istunut mielellään pidempäänkin, mutta nälkä ja lupaus ensimmäisestä kunnolla nukutusta yöstä sitten Manchesterin kutsuivat kovempaa.

Hotellin yllättävän hyvässä intialaisessa ravintolassa syödessä mietin, että kannatti sittenkin lähteä Hartlepooliin. Tuskin vastaavaa pubikokemusta olisi löytänyt muualta, sen verran ainutlaatuinen juottola sattui käytäväksi.

----

Seuraavana päivänä laivamuseo oli auki. Vanha fregatti, HMS Trincomalee, ei ollut ihan niin komea kuin Portsmouthin HMS Victoria, mutta hieno kuitenkin. Sen ympärille oli rakennettu replika 1700-luvun satama-alueesta ja pienen kanuunan ammuntanäytöskin oli. Ihan käymisen arvoinen paikka, etenkin jos laivastohistoria yhtään kiinnostaa. Yhdessä vuorokaudessa sai nähtyä sen mitä Hartlepoolilla oli tarjota ja oli hyvä lähteä taas isompaan kaupunkiin. 

---

PS: Jos ei viitsi lähteä Hartlepooliin asti, niin Rat Race Alehousen meiningistä saa tavallaan fiilistä käväisemällä pubin melko omaperäisillä verkkosivuilla. Somepresenssi näkyy rajautuvan facebook-sivuun johon postataan hanalistat.

*Alkupään 50-luvun Lätsissä on ollut ilmeisesti ihan avoimen naisvihamielinen "muijaa turpaan" henkinen meininki, jota Smythe on vanhemmiten onneksi osannut itsekin hävetä. Myöhemmissä sarjiksissa esiintyvä edelleen kyseenalainen kotiväkivalta on sentään sarjakuvamaista pölypilveä ja molemminpuolista.