Se tunne kun...


Eräänä heinäkuun päivänä vuonna 2004 istuin Jyväskylässä Old Bricks Innin terassilla. Oli muistaakseni melko lämmin, ettei jopa helteistä. Olin ostanut tuopillisen englantilaista olutta, sillä tykkäsin kokeilla aina välillä jotain erilaista. Olin maistellut baareissa ja illanvietoissa erinäisiä kummallisen näköisiä oluita. Sellaisiahan ne oli, erilaisia, ihan hyviäkin monet. Newcastle Brown oli aika hyvää, niin myös tumma Velko ja sitten se jännässä pullossa ollut Ruddles County. Olin maistellut satunnaisesti, kummemmin miettimättä. Olin yhtaikaa kiinnostunut oluesta ja niin täydellisen tietämätön siitä, että olin paljon tyhmempi kuin tyyppi, jota ei kiinnostanut koko asia. Ihmettelin kuuluuko englantilainen olut juoda lämpimänä, kun eikös ne niin puhu kylillä ja Asterixissa. Ja entäpä tämä pintahiiva-asia, kyllähän ne vain selvästi hiivaisemmalta maistuivat semmoiset pintahiivaoluet, eikö vain? Kun on siinä pinnassa se hiiva! 

Vaan mitäpä siitä tietämään, kaljasta, ei se niin paljon kiinnostanut. Tämän tuopin pitäisi nyt olla sitten jotenkin "extra special". Ekstraerikoinen. Heh heh, kaiken se brittiläinen keksii.

Ei tullut mieleenikään haistaa olutta. Niinpä kulautin kunnon hörät

Toffeisen maun seasta alkoi valua kerroksittain erilaisia asioita suun perukoille. Ne makuaistimukset sytyttivät ekstraerikoista sähköistä toimintaa hermostoissa. Synapsien rätinä kapusi aivoihin ja sieltä selkärankaa pitkin aaltoina väreillen kaikkialla kehoon. Hengästyin. Ei löytynyt sanoja. 

"Huuuh." 

Katsoin tuoppia hämmentyneenä. Miten joku asia voi maistua näin hyvältä? Pari vuotta kehitteillä ollut ajatus muodostui hapuilevasti konkreettisemmaksi: "Tältäkö se tuntuu kun on joku juttu? Minun juttu on... olut? Mikähän siinä niin... jos jonkun kirjan tilaisi..."

---

Uskoisin, että kaikilla olutharrastajilla on vastaava kokemus. Joku starttipotku. Mielenkiintoista siinä on, että vaikka startata voi vain kerran, potkun voi uusia useasti, eri oluilla. Se on luultavasti pääsyy, mikä ajaa ihmisiä metsästämään uusia oluita. Se... se jokin, se tunne kun käy se. Jonkinlainen makuorgasmi. En ole ikinä antanut sille varsinaisesti nimeä, mutta kutsutaan sitä vaikka väristysolueksi. Olut, joka vie sanat, joka ottaa kaiken huomion itseensä ja joka tuo kylmät väreet selkäpiihin. Olut jonka muistaa, sillä maistohetki palaa syvälle liskoaivoon asti.

Väristysolueen kuuluu ilmiönä tiettyjä ominaisuuksia. (Puhun luonnollisesti vain omasta kokemuksestani, sinun maailmasi voi olla erilainen.)

Ensinnäkin olut toimii väristysoluena vain kerran. Sitä voi fiilistellä ehkä sen puoli lasillista, mutta sitten tämä makumuisto on jo kiinni aivoissa, eikä se enää uusiudu. Ei samassa mittakaavassa. Siihen ei auta edes pitkä aika. Esimerkiksi joskus 2006 sain täräkät väristykset Porterhousen Oyster Stoutista. Join viime elokuussa ko. olutta ensimmäisen kerran varmaan viiteen vuoteen. Olihan se hemmetin hyvää, mutta ei saanut samaa fiilistä.

Yleensä väristysolut-kokemuksen saa oluesta ensimmäisellä kerralla, mutta ei aina. Joskus toinen tai kolmas tilanne oluen kanssa on jotenkin muuten otollisempi. Ehkä on rauhallisempaa, ehkä on isompi jano, ehkä tähdet ovat oikeammassa asennossa. Ikuinen Top 2:ni koostuu Fuller's ESB:stä ja Orvalista. Fuller'sin väristykset on kuvattu tuossa alussa, se oli ehkä ensimmäinen, mutta mahdollisesti jopa kolmas kokemus ESB:stä. En pitänyt silloin niin tarkkaa lukua. Orvalin edessä hiljenin myös vasta toisella kerralla, nyt jo edesmenneessä Sandels & Svejk -ravintolassa.

Mitä enemmän oluita maistelee, sitä harvemmaksi väristyskokemukset käyvät. Teoriani on, että väristykset liittyvät yhtä paljon kokemuksen uutuuteen kuin sen erinomaisuuteen. Näinpä useat samankaltaiset oluet demppaavat tulevia kokemuksia. Kokemuspooli ikäänkuin saturoituu. Vuosia sitten väristysoluita löytyi useita vuodessa. Viime aikoina ehkä yksi vuodessa*, vaikka luultavasti maistelen nykyisin enemmän uutuuksia.

On myös hyvä tiedostaa, että vaikka väristysolut on käytännössä aina huippu tai vähintään erittäin hyvä, se ei ole kaikkia muita parempi. Eikä maailmanhuippu välttämättä ole jotenkin huono, jos se ei väristyksiä tarjoakaan. Enemmänkin fiilis liittyy siihen, että oluen juo oikeaan aikaan omaan kokemuspohjaansa nähden. Se tuo edes jotain uutta ja sen lisäksi tuo kokonaisuuden erittäin hyvin. Siksi hyvin tutut ja useaan otteeseen koetut maut eivät enää säväytä samalla lailla, mutta pienikin uutuus riittää. Enkä nyt puhu jostain gimmick-mausteesta. Mikä tahansa uusi ainesosa tai niiden ennen kokematon yhteismaku tai yksinkertaisesti aiemmin kokematon yhteys jo tuttujenki oluen osasten välillä. Väristysolut ei myöskään erityisemmin voi haastaa, koska makunautinnon tulee olla ylivoimaisen positiivinen, ei vaikea. Siksi ensikokemukset hankalammista tyyleistä eivät yleensä toimi. Sitten kun niihin jyrkkiin kulmiin tottuu, takki on taas auki.

Ei paljon värisytä.
Esimerkiksi Pilsner Urquell on lempioluitani, niin myös Sinebrychoff Porter, niin myös Rodenbach Grand Cru, niin myös Cantillon Gueuze. Kaikki lajissaan maailmanklassikoita. En koskaan ole saanut niistä väristyskokemusta. Urquell oli kaikessa erinomaisuudessaan yksinkertaisesti liian tuttu ja koluttu tyyliltään jo 2003, ennen kuin edes varsinaisesti harrastin oluita. Koffin porter oli ensimmäinen tuhdimpi stoutini, se oli aloittelijalle kovin imelää ja hankalaa. Rodenbach ja Cantillon olivat ensikohtaamisella kirpeän happamuutensa kanssa myös jotain liian hankalaa. Niitä oppi arvostamaan vasta ajan kanssa. Sen sijaan Jämtlands Hell oli erittäin räväyttävä väristysolut. Kyseessä on nykyään melko tavallinen jenkkiaromihumaloitu vaalea lager. Keväällä 2006 se oli minulle uusi juttu, enkä odottanut siltä mitään, lämpimänä, tätini olohuoneessa Tukholmassa. (Ymmärrättekö jo mitä tarkoitan sillä, että maistohetki palaa kiinni muistoihin) Ei se silti nykyään mielestäni lajinsa kärkeä ole lähimainkaan.

Lyhyemmin ilmaistuna: Väristysolut on aina hyvää, mutta hyvä tai edes loistava olut ei aina väristä. Eikä väristysoluen erinomaisuus välttämättä kestä aikaa, se voi olla juuri sen hetken huumaa.

Fyysisesti ilmiöön yleensä liittyy jo mainitut kylmänväreet. Niitä voi saada hyvän tutunkin oluen kanssa oikealla hetkellä oikeassa paikassa, mutta kokonaisvaltainen tunne ei ole niin voimallinen kuin proper väristysoluessa. Henkisesti ilmiöön liittyy itselläni myös hiljentyminen ja sanattomuus. Jos seurassa on joku, en oikeastaan pariin sekuntiin kuule mitään mitä tyyppi sanoo. Eikä oikeastaan kiinnosta. Muutaman sekunnin ajan millään muulla ei ole väliä. Sori tuttavat ja ystävät, mutta joskus olut on mielenkiintoisempi kuin te.

Noh, joskus naapuripöydän pintakuviointikin on kiinnostavampi kuin jotkut ihmiset (kuten minä itse) mutta ei nyt mennä siihen.

Kuten kaikkiin kokemuksiin, ennakko-odotukset vaikuttavat suuresti. Mitä enemmän huippuolutta on hypetetty ja odottanut, sitä pienempi on todennäköisyys väristyksille ja sitä suurempi pettymykselle. Joskus hype kuitenkin lunastetaan.

Päinvastoin jos loisto-olut tulee puskista, yllättäen, vaikutus on kovempi ja väristykset varmempia. Joko yllätyksenä niin, ettei oluelta odottanut mitään, jolloin kontrasti odotuksiin on kovempi. Tai yllätyksenä niin, ettei ehdi kuvitella maineikkaasta oluesta liikoja. Yllätys voi auttaa hypetystäkin vastaan. Maailman hypetetyin olut on Westvleteren 12 ja monille se on siksi pettymys. Itse sain ensimmäisen westyni täysin yllättäen kun kaveri kaivoi sellaisen tuliaisena laukustaan, ihan viattomassa illanistunnassa. Join sen ehkä 10 minuuttia siitä kun tiesin moisen olevan mahdollista. Värinät pärähti.

Väristysolut on hieno asia. Ikävä kyllä sillä on ilmeisesti jonkinlaiset huippuvuodet oluesta innostumisen ja maistelukokemusten kasautumisen välissä ja oma "piikkini" lie jo ohitettu. Koska ilmiö sattuu varmimmin kun sitä ei yritä pakottaa, vaan se tulee ihan vain yllättäen kokeilun lomassa, ei sitä oikein voi kuin hiljaa toivoa ja jatkaa avoimin mielin uusien asioiden maistelua. Kyllä se sieltä taas tulee.

Vaikka väristysolut-frekvenssi on vähenemään päin, silti sitä aina toisinaan tilaa jonkun jutun, mikä ei luultavasti ole erityisen tuttu, miltä ei luultavasti odota juuri mitään. Ja sitä nuuhkaisee, sanoo "ohhoh!" ja maistaa ja sitten ei sanokaan mitään. Katsoo vain lasittuinen silmin lasissa vellovaa vaahtokukkaa, kun baarin äänet vaimenevat. Sekunnin, ehkä kaksi, universumissa on paikalla vain minä ja olut.

"Huuuh."

Miten joku asia voi maistua näin hyvältä?


---
Jälkikirjoitus

"Mitä sä täällä istut? Onko sulla kaikki okei?" serkku kysyi, kun istuskelin juhlista sivussa pienellä puuportaalla talon takana, muovikuppi käsissäni.
"Piti pysähtyä juomaan tää olut."
"Olisit tullut tonne pöytään."
"Tää on liian hyvä. En päässyt sinne asti. Piti istua alas."
"...no kyllä pitää olla hyvää kaljaa..."

Kiitos The Kernel Export India Porter. Sukuni pitää minua pöpinä.

---

PS:Ei makuväristykset missään nimessä olueen sidottu juttu ole. Olen kokenut niitä niin ruuasta, viskistä, samppanjasta, teestä kuin kahvistakin. Viinistä tai siideristä en, vaikka lähellä on ollut. Sattuneesta syystä pystyn kuitenkin puhumaan vahvimmin ilmiöstä oluen suhteen. 

*Tänä vuonna tosin poikkeuksellisesti kolme. Ne olivat Kurvin William K:ssa puolivahingossa ostamani Põhjala Valge Öö PX, Bruggessa nautittu De Glazen Toren D'erpe Mere -saison ja Alkon pruuvin keskeyttänyt Stone Ruination IPA 2.0. 

Kommentit

  1. Kyllähän näitä on, minulle ensimmäinen kunnon olut oli Duvel Belgiassa. Sen jälkeen toki meni vielä pitkään että opin tykkäämään muista tyyleistä, mutta kyllä ensimmäinen Koffin Portteri, Punk IPA, Nøgne Ø Imperial Stout ja Rodenbach Grand Cru ainakin ovat olleet tällaisia elämyksiä. Myös viime juhannuksena nautittu melko tuore Nøgne Ø #500 pääsi suorastaan yllättämään.

    VastaaPoista
  2. Toi Nøgne Ø Imperial Stout on itselläni merkittävin portti kaikkeen. Monimuotoisin olut siihen mennessä, jota suuhun oli kaatanut. Ensimaistosta nyt jo 10 vuotta. Velkosta en pitänyt koskaan, enkä vieläkään. Koffin Porter on aina ollut hyvää, mutta ei koskaan saanut wow-efektiä aikaan. Enkä muista kuinka monta pulloa Sierra Nevadan Pale Aleakin tuli juotua, eikä silloin ajatellut nimen edustavan jotain tyylisuuntaa, joka sittemmin kehitty ja räjähti käsiin täysin.

    Hyvä kirjoitus.

    Mieleenjääneitä ensimaisteluita löytyy ainakin Double Bastardista, Cantillon Geuzesta ja Thornbridge Hallin Oatmeal Imperial Oatmeal Stoutista (joka oli ensimmäinen bourbon-kypsytetty juomani olut. Eikä hullut britit tällä älynneet edes oluttaan mainostaa.)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Jos odotat jonkinlaista vastausta, älä ole vässykkä vaan käytä nimeäsi.