Kirja-arvio: Jeff Alworth - The Widmer Way

Jeff Alworth: The Widmer Way - How two brothers led Portland's craft beer revolution

Ooligan Press, 2019, 208pp.

Joku tovi sitten lukaisin Josh Noelin Barrel Aged Stout and Selling Out -kirjan, joka kertoi chicagolaisen craft-pioneerin Goose Islandin noususta ja lopulta myynnistä AB-Inbev-jättiläiselle. Beervana-blogistaan tuttu ja vuosikymmeniä muutenkin USA:n olutskenestä kirjoittanut Jeff Alworth on napannut käsiteltäväkseen vähän samankaltaisen tarinan kotikaupungistaan Portlandista: Widmer Brothers -panimon. 

Portlandhan tunnetaan yhtenä USA:n merkittävimpänä craft-panimokaupunkina. Siellä oli pienpanimomylly käynnissä jo kauan ennen kuin hazy IPAsta tiedettiin mitään. Kaksi ensimmäistä modernia pienpanimoa kaupungissa olivat Bridgeport ja Widmer, joka myöhemmin muutti nimensä Widmer Brothersiksi. Panimon nimittäin perustivat kaksi veljestä Kurt ja Rob, ja myös johtivat sen huimaan kasvuun.

Widmer täyttääkin tänä vuonna 40, veljekset aloittivat raa'alla käsityöllä 1984. Panimo rakennettiin meijeritankeista ja laadusta pidettiin kiinni, ensimmäiset kymmenen (!) erää kaadettiin viemäriin. Silloin panimoita ei perustettu ajatuksella, että tuotteita tulee uusia joka viikko, vaan sekä kuluttajien että tuottajien ajatuksissa panimolla oli aina yksi päätuote. Veljeksistä Kurt oli tutustunut Saksassa asuessaan olueen, josta päätti tehdä panimon päätuotteen. Nykypäivänä aivan käsittämättömänä ratkaisuna se oli... altbier. Nykyisinkin harvinainen tumma ja karamellinen düsseldorfilainen lager-ale-hybridi.

Noh, ei ratkaisu sen kummempi ollut silloinkaan. Alt ei myynyt, koska se oli liian tummaa ja liian katkeraa. Panimo oli jo konkurssin partaalla, kun kertaeränä yhdelle baarille tehty hefeweisse löi läpi. Kyseessä oli täysi yllätys, koska jo pelkästään suodattamattoman samean oluen myyntiä pidettiin ihan mahdottomana ideana kirkkaiden lagerien aikakaudella. Tyylillisesti Widmerin Hefe on neutraalin hiivan ja selkeän cascade-humaloinnin vuoksi enemmänkin amerikkalainen vehnäale kuin oikea saksalainen hefeweisse, nimestään huolimatta. Jenkkivehnänä se oli kuitenkin yksi ensimmäisiä.

Hefen myötä panimo kasvoi isosti ja lopulta Anheuser-Busch osti siitä reilun neljänneksen 1990-luvun lopulla kun kasvun rajat muuten meinasivat tulla vastaan. Amerikkalainen kolmiportainen jakelujärjestelmä kun teki erittäin houkuttavaksi päästä AB:n jakelijoiden yhteyteen. Lisäksi myöhemmin Widmer fuusioitui muiden AB:n osaomistamien craft-panimoiden Redhookin ja Konan kanssa Craft Brew Alliance -nimiseksi suureksi yhtiöksi. Alworth käyttää monta monituista mahdollisuutta korostaakseen miten AB-kauppa oli tarpeellinen ja hyvä ratkaisu ja miten hyvin Widmerin veljekset ja jättipuljua silloin johtanut pedantti kyylä Augustus Busch III tulivat toimeen. Kuulemma sopi luonteet yhteen. Panimo myös säilytti itsenäisyytensä, koska AB:n osuus oli vähemmistöosuus. 

Ironista kyllä, kirjan julkaisuvuonna 2019 AB-Inbev päätti ostaa loputkin CBA:sta, mutta sitten sen osapanimot on myyty pois. Widmer (ja Redhook) vaihtoivat viime vuonna kannabisfirma Tilrayn panimoportfolioon.

Parisataasivuinen kirjanen käy tarinan läpi aika tiiviisti. Eniten kiinnitetään huomiota luonnollisesti panimon perustamiseen, hefen läpilyöntiin ja sitten BA-kauppaan ja itse veljeksiin. Siinä mielessä hyvin samanlainen rakenne ja jotenkin kirjoitustyylikin kuin Noelin Goose Island -kirjassa. Mutta ongelmaksi noin kirjana ehkä koituu se, ettei panimon tarinassa ole kauheasti mitään jännitettä. Kaikki vain menee koko ajan vähän niin kuin putkeen. Siinä missä Noel keskittyi vähän huonoihinkin puoliin, ei Widmerin toiminnassa tai veljeksissä ilmeisesti koskaan ole ollut mitään negatiivista. Tai jos jotain on, niin tästä kirjasta se ei ainakaan selviä. Lopun suitsutus siitä, miten kovatöisiä, pieniegoisia, suurisydämisiä ja hienoja koko Portlandin rakastamia ihmisiä veljekset ovat, lähenteli hagiografista pyhimyskuvausta. Kirjassa ihan oikeasti kerrottiin miten toinen veljeksistä antaa kotinsa lähellä oleville kodittomille aina jotain tavaraa ohi kävellessään. Varmaan hyviä tyyppejä, mutta joku roti, jeesus sentään.

Mielenkiintoisimpia ovat Alworthin harvakseltaan jakamat huomiot Portlandin panimokulttuurin kasvusta Widmerin rinnalla ja oikeastaan olisin paljon mielummin lukenut kirjan siitä. Panimot kun eivät syntyneet Portlandiin pelkästään siksi, että siellä oli innokkaita tekijöitä. Esimerkiksi yksi tekijä Portlandin menestymiseen on yllättäen ollut jo vuosikymmeniä aiemmin tehdyt kaavoitusratkaisut. Portlandissa ei nimittäin taivuttu sotien jälkeisinä vuosikymmeninä autolähiöiden kehittämiseen, kuten niin monessa muussa USAn (ja Suomen) kaupungissa, eikä keskusta sen vuoksi kuollut pystyyn. Kaupungissa on siksi ollut erityisen eläväinen pubikulttuuri jo ennen mitään craft-panimoita ja tynnyrituotannolla aloittavat pienpanimot ovat hyötyneet siitä tietysti paljon. Tällaista analyysia olisi lukenut mielellään paljon enemmänkin.

Ihan hyvä läpikäynti merkittävästä craft-pioneeripanimosta tämä on, mutta vähän pintapuoliseksi jotenkin jäi.