Do Good Brew ja Temperance Brewing -panimokierroksilla

Suomen Olutseura järjesti kierroksen pariin panimoon, joissa en ollut käynyt ja joihin on hankalahko julkisilla matkustaa, niin hyppäsin toki mukaan. 

Varsinaisena koukkuna itselleni matkassa oli kuitenkin ensimmäinen kohde eli alkoholimuseo Rajamäen Ryyppi*. Paikallahan on toiminut siis Rajamäen hiivatehdas ennen kuin Suomen Hiivaksi muuttunut firma muutti Lahteen. Hiivatehdas on perustettu jo 1800-luvulla ja kasvanut sitten viinatehtaaksi, joka luonnollisesti meni kieltolain myötä valtion käsiin. Viinatehdas toimii Anoran nimissä edelleen alueen vieressä. 

Museo on perustettu jo 1962 ja kuten kaikki alkoholiin liittyvä Suomessa siihen aikaan, se oli tietenkin Alkon museo. Koska alkoholituotteiden esittely julkisesti museossa ihan noin vain kaikelle kansalle oli tietenkin vähintään törkeää pahoinpitelyä vastaava rikos, museo ei ollut vuosikymmeniin auki muuten kuin harvoille ja valituille kutsuvieraille. Suljettuna perustettu museo, kaikenlaista herrakerho-sontaa tässäkin maassa harrastetaan... 2017 museo viimein avautui kaikelle kansalle.

Oudot niche-museot ovat muutenkin parasta matkailua ja vielä kun siihen voi yhdistää toisen harrastuksen eli ruoka- ja juomahistorian, niin mikä sen parempaa. Ryyppi on rakennettu hiivatehtaan kerroksiin ja kierreportaita nousten käydään läpi tehtaan historiaa, alkoholihistoriaa ja ylimmässä kerroksessa viinatehtaan tuotteita. Sivuhuomiona tehdas ei todellakaan ole saavutettava. Siellä ei ole hissiä tms. vaan jyrkät kierreportaat ovat ainoa reitti.

Vahva suositus, jos aihe kiinnostaa. Toki ihan nostalgiahengessäkin voi vanhoja viinapulloja käydä ihmettelemässä.

Do Good Brew

Naapuritalossa onkin sitten sopivasti panimo, Do Good Brew. Pienpanimothan tuppaavat valtaamaan vanhoja teollisuustiloja, joten vanha hiivatehdas sopii toiminnalle ainakin fiilistasolla paremmin kuin hyvin.

Do Good Brew'n alkuperäinen idea oli perustaa panimo Helsingin ydinkeskustaan vanhan Marian Sairaalan tiloihin, sinne Maria 01 -startup-hypettämön keskelle ja suunnitelmaan oli laitettu kai jo rahaakin kiinni. Kaupungin edustaja oli kuitenkin aloittanut neuvottelut sanoilla "pitääkö näitä pienpanimoita joka taloon tehdä", joten voi kuvitella miten asiat siitä etenivät. Rajamäen vanhan hiivatehtaan syövereistä löytyi kuitenkin tilaa. Talossa toimii muutama muukin pieni käsityöyrittäjä "Rajamäen Hiiva" -nimisen yhteisön alla. 

Startup-henkeä hommassa jotenkin on muutenkin, panimoesittely muistutti välillä enemmän pitchausta kuin panimokierrosta. Tekstiä tuli tauotta, isoja nimiä pudotellen. Do Good on nimittäin valinnut tiekseen nichen mitä ei muut Suomessa (tai pitchin mukaan maailmassa) tee: Fokus on huippuravintoloiden viinilistoilla. Michelin-tason mestoille tehdään juuri menua varten räätälöityjä oluita todella pieninä erinä. Suomessa asiakkaita oli jo useampi ja myös Lontoossa ja Virossa. Pitchissä esiintyy todella kovia ravintolamaailman nimiä kuten Fat Duck ja Eleven Madison Park, jotka ovat kyselleet ainakin testieriä jos ei muuta. Muistelen (ehkä väärin?), että Do Goodilla oli jokin hyväntekeväisyyskulma alunperin, josta nimi panimolle, mutta tämä ilmeisesti hylätty kun suunnitelmat ovat muuttuneet.

Ravintoloiden tarpeisiin vastataan tekemällä tosiaan räätälöityjä, käytännössä aina maustettuja oluita. Esimerkeistä päätellen melko villistikin maustettuja. Panimo on tehnyt kuulemma 750 testikeittoa, joka on varsin älyvapaa määrä. Toisaalta Do Good Brew on todella pieni panimo (joskus näki sanaa nanopanimo), joten testejä on helppo tehdä. Testit ovat kotipanimokokoa ja päälaitteistonkin keittokoko on vaivaiset 150 litraa, jolla kuitenkin keitellään kymmeniä tuhansia litroja vuodessa. Laitteisto muutenkin näyttää lähinnä kotipanimolta, jolla lähti homma lapasesta. Tulevaisuuden suunnitelmissa oli "henkinen varaus" alakerrassa olevaan korkeampaan tilaan, johon mahtuisi vähän isommatkin laitteet.

Entäs ne oluet sitten? Tervetuliaismaljaksi saatiin kai talon tavallisinta, eli ihan simppeliä maustamatonta höyryolutta. Se ei tuntunut aivan puhtaalta, sen verran kirpakka hedelmä tuotteesta puski läpi, mutta kyllä sen nyt joi ennen kuin viemäriin kaatoi. Maistiaiseksi oli ensimmäiseksi lontoolaiselle Story-ravintolalle tehty prototyyppi raparperi-lakritsi -olut. Saison kai tämän pohjana oli, mutta toisaalta tällaisella maustamisella pohjatyyli alkaa vähän menettää merkitystään. Toiseksi Kozeen Shiwanille tehty lime-pippuri -saison ja viimeiseksi virolaiselle Hiis -ravintolalle tehty tummempi olut, jossa oli käytetty mäntyä kolmessa eri muodossa (neulat, kaarna ja kävyt? muistaakseni).

Raparperi-lakritsi oli ihan hirveän näköinen harmaan valkea liemi. Näytti huonolta kiljulta tai leikatulta spermalta. Ei erityisen kutsuva. Liekö lakritsista johtuva juttu, sellainen pastiksessa ja ouzossa tavattava samentuva reaktio. Tuoksun ja maun puolesta aika lakritsivaltainen ja varsin kirpakka. Voin kuvitella tämän toimivan just tietylle ruualle, mutta sellaisenaan tätä ei kyllä tee mieli juoda. Lime-pippuri -saison oli oluista itsenäisesti toimivin, miellyttävän tasapainoisesti raikkaasti limellä maustettu homma, johon pippuri ja hiivan elementit toi mukavaa ruokaisuutta. Mäntyolut oli myös selvästi aika vahvasti ruualle täsmätty. Se ei ollut niin raju kuin lakritsiolut, enemmänkin vähän pliisu, vähän niin kuin usein parhaat ruokaparitusviinit ovat itsenään aika eleettömiä. Varsin mäntypuinen olut toki oli, kevyellä leipämaltaalla. Mausteet oli ihan tyylikkäällä tasolla, ainoastaan lakritsiolut oli vähän liikaa itselleni, mutta en toisaalta välitä anis-lakritsisista alkoholeista muutenkaan.

Mielenkiintoinen kulma panimotoimintaan kieltämättä, toivottavasti homma oikeasti toimiikin. On jotenkin hauska ajatus, että maailman huippuravintolat tilaavat oluensa rapistuvasta Alkon hiivatehtaasta Nurmijärveltä. Toisaalta sitten toivoisin, että räätälöityjen makuoluiden sijaan ravintolat oppisivat ennemmin parittamaan myös tavallisempia oluita ruokiensa kanssa, niinhän viinienkin kanssa tehdään. Tuskin ravintolat soittelee Burgundiin, että maustakaapa erä punkkua kanankoivilla ja merilevällä.

Temperance Brewing

Rajamäeltä matka jatkui Hämeenlinnaan, jossa toimii Temperance Brewing. Ei olisi ikinä arvannut, mutta tämä craftpanimo toimii vanhassa teollisuuskiinteistössä. Tällä kertaa Kantolan teollisuusalueella, jossa on toiminut mm. omassa taloudessani kovaksi huumeeksi luokiteltavaa cream crackeria valmistanut Kantolan Keksi. Orkla-konserni tosin on vienyt Kantolan nimellä myytävien tuotteiden valmistuksen ulkomaille. Nykyään alueella toimii itsenäinen Vanajan Keksi.

Temperancesta oli viime vuonna kova hype. Perustajat ovat alalla kokenut pariskunta: Olarilla olutta useamman vuoden olutta pannut Micky Alexander ja Pienellä työskennellyt Marietta Kuivanen. Hämeenlinna-kytkös syntyi kai vain siitä, että siellä oli sopivat tilat tarjolla ja toisaalta kaupungissa ei ollut panimoa**, joten tilausta ehkä olisi. 

En nykyään jaksa enää juosta uutuuksien perässä entiseen malliin ja niinpä ensimmäiset Temperancen oluet mitä näin, olivat hazy IPAa muistaakseni Olarin vierashanassa (tai ehkä Juovassa?) ja sen vuoksi itselleni tuli välittömästi vähän kyyninen vastareaktio hypeen, että hohhoijaa taas näitä. Ei kiinnostanut sinkoilla tuotteiden perässä. "Kaikki" ylistivät panimon naapurijärven mukaan nimettyä Katuma Pilsiä. Panimolla oli kuulemma lager-projekti ja tarkoitus tehdä laajalti lagereita. Ostin pilsiä jostain ja sain ilmeisesti huonon tölkin, koska olut oli samea ja vähän jälkikäyneenkin oloinen epämiellyttävä ja tyly. Ihmettelin jo, että ovatko kaikki menneet ihan hypestä sekaisin, koska eihän vika minussa voi olla. Ajattelin, että pitää koettaa taas joskus kun sattuu tielle.

Noh, juuri viikko ennen panimoreissua satuin Ruoholahden One Pintiin ja kaveri otti Katumaa hanasta. Kehui vielä. Annoin toisen mahdollisuuden ja sehän oli aivan helvetin hyvää! Alkoi kiinnostamaan.

Temperancen naapurissa toimii mahtava Keskiaikapuoti, joka pyörittää myös keskiaikateemaista tilausravintolatilaa/kahvilaa Tupsukorvan Kievaria, johon panimo istutti kiertäjät aluksi. Vanhana roolipelaajana ympäristö puhutteli. Tila oli myös miellyttävän hämärä, eli surkea valokuviin, mutta tunnelmallinen. Maistoimme tuopilliset Katuma Pilsiä tölkistä (tällä kertaa tölkki oli kunnossa) samalla kun Marietta kertoili panimosta.

Panimon puoli vaikutti hyvin tyypilliseltä pieneltä panimolta, verrattuna edelliseen. Melko pieneen tilaan oli saatu laitteisto varsin toimivan oloisesti sopimaan. Laitteet olivat Nolla-ravintolan peruja ja olivat olleet grillinsavusta mustia tullessaan. Nyt rosteri toki kiilsi. Panimo tuottaa olutta kegiin, tölkkiin ja, haluan painottaa ja ylistää, myös caskiin. Ikävä kyllä cask-tuotteita ei päässyt maistamaan, mutta Hämeenlinnan Birgerissä olisi. Tölkityskoneen kanssa oli ollut ongelmia ja oli opittu, ettei saumainta kannata hankkia Kiinasta. Tilassa oli kasvunvaraa varsin vähän, mutta Temperancella ei ollutkaan suunnitelmia mihinkään maailmanvalloitukseen vaan tarkoitus on toimia ensi sijassa lähialueen paikallisena panimona.

Erikoisesti Temperance kertoi hankkivansa myös maltaansa ns. oikeasta maasta. Eli esim. pilseille Saksasta ja bittereille Englannista, jne. Yleensä näin tehdään vain humalien suhteen. Eikä ihme, sillä onhan tuo merkittävä lisäkustannus, kun Suomessa toimii kuitenkin suuri Viking Maltin mallastamo. Vikingin maltaita eivät kuitenkaan pitäneet tarpeeksi tasalaatuisina ja oikean makuisina tekemiinsä oluisiin.

Oluita maisteltiin vielä pari lisää. Panimolla on single hop IPA -sarja "Very fond of [humala]", jonka Amarillo-erä oli oikein toimiva. Toisena oluena oli lähdetty haastavammalle linjalle ja tehty ESB, nimeltä Dandy. Haastava siksi, että ESB:tä verrataan aina Fuller'sin kuningastuotteeseen ja aina hävitään. Lisäksi jostain syystä etenkin suomalaisten panimoiden espit ovat aina jotenkin hyvin leipäisiä ja liiankin mallasvetoisia. Brittihiiva ja karamellisuus jäävät sitten leipäisen maltaan jalkoihin ja tyylin olemus häviää. Niin tässäkin. Sinällään ihan maukas ja kotimaiseksi ESBiksi erinomainenkin olut, mutta viljaista leipää hyvin paljon.

Alunperin vähän kyynisen kyllästynyt suhtautumiseni muuttui vähän jo sen One Pintin oluen äärellä, mutta kierroksella se nytkähti vahvasti positiiviseen suuntaan. Oluet olivat erinomaisia ja niin toiminnassa kuin suunnitelmissakin tuntui sellainen kokeneiden tyyppien hillitty charmi. Suuremmalla varmuudella osoitan jatkossa Temperancen hanaa baarissa. 
---

HUOM: Tuopillisen postaukset nyt myös kokeellisesti Substackissa: https://vogod.substack.com/ 
Testaan alustaa jonkun aikaa, mahdollisesti vaihtaen jos se vaikuttaa hyvältä. Tämän vuoden nyt kuitenkin vielä kahdella alustalla rinta rinnan.

---

*Ryyppi eli ryyppy on vanha mittayksikkö. Se on puoli jumprua tai kuudestoistaosa tuoppia, eli vähän reilun nelisen senttilitraa. Tästähän voi laskea, että kun amerikkalainen tuoppi eli pint on 473ml ja tunnetumpi englantilainen (keisarillinen) pint on 568ml niin suomalainen tuoppi on yli 1300ml! Tämä selittääkin miksi erään olutblogi Tuopillisen edustaja on aina niin lihavassa kunnossa. Milloin viimein saadaan perinteitä kunnioittavia kotimaisia tuoppeja ja oluttölkkejä myyntiin näiden epäilyttävien kaukomaiden anglosaksisten lastenmittojen sijaan? Minä vain kysyn. 

**Joku retkellä kommentoi, että onhan Hämeenlinnassa Lammin Panimo. No on, teknisesti tavallaan. Minusta se on kyllä Lammilla. Kuntaliitosten myötä kunnat ovat nykyään välillä niin järjettömän kokoisia, että niistä puhuminen yhtenä alueena ei ole kovin mielekästä. Kysykää vaikka Juankoskelta pitävätkö itseään kuopiolaisina.